torstai 22. helmikuuta 2018

Taulun paikka

Naapurimme käy säännöllisesti huutokaupoissa ja näyttää aina löytävän sieltä jotain kotiinsa tai mökilleen. Huutokauppiaat ovat keksineet hyvän keinon pastä eroon tavaroista, jotka eivät käy kaupaksi. Kirjahyllyn huutanut joutuu viemään mukanaan myös vanhat kirjat. Laatikossa saattaa olla kaksi käyttökelpoista astiaa ja kymmenen kaatopaikalle joutavaa jne. Tämä taulu oli, mitä ilmeisemmin, tullut myös kylkiäisenä. Naapuri puolestaan oli antanut sen pojalleni, joka muutti pari viikko sitten pois kotoa. Poika ei talua halunnut, vaan unohti sen auton takakontiin, josta mina sen löysin ja pelastin.

Raamit olivat ruskeat ja kolhuja kokeneet. Lasi oli likainen ja aukkopahvissa oli ikäviä tahroja. Irrotin raamit varovasti ja pesin lasin. Sitten irrotin vesivärityön aukkopahvista ja kävin kehysliikkeessä leikkuuttamassa uuden pahvin. Sille tuli hintaa kuusi euroa. Maalasin kehykset ensin valkoisella kalkkimaalilla, mutta en ollut tyytyväinen väriin. Maalaus ei päässyt esille, vaan hukkui seinään, pahviin ja kehyksiin. Vaihdoin maalin vaaleaan suklaaseen ja pingo, nyt meri ja linnoitus pääsevät paremmin esille.

Kuvissa näkyvä kukkapöytä löytyi sekin aikoinaan huutokaupasta. Se sain pintaansa uuden maalin, ja on ollut asemissaan jo pitkään. Vanhat matkalaukut ovat käteviä tavaroiden säilytykseen. Tämä laukku löytyi aikoinaan Dublinin talosta, enkä raaskinut heittää sitä pois. Pistin sen tuonne nurkaan odottamaan sopivaa paikkaa ja sitten huomasinkin, että se voikin jäädä sinne pysyvästi. 

Sitten vielä sellainen vinkki, että jos maalaa jotain pientä, pärjää yleensä ihan vain sellaisella maalitestipurkilla. Meidän lähirautakaupassa niitä on usein poistomyynnissä, ja olen ostanut maalinäytteitä varastoon 50 c per purkki. 







tiistai 20. helmikuuta 2018

Prinsessa Ruusu ja pahan noidan paulat

Prinsessa Ruusunen ja Paha Noita ovat pyörineet mielessäni viime päivät. Että se kamala noita keksikin kietoa paulansa minuun! Torstain aamuyön tunnit pyörin sängyssä, enkä saanut kivulta unta. Kyljessä tuntui siltä, kun joku olisi porannut siinne reikiä. Siis minun kylkeeni. Aamulla peili pajasti ikävän ihottuman. Menin töihin ja ensi töikseni kysyin Dr. Googelilta, että ei kai vain vyöruusua pukkaa. Dr. Google "vahvisti" pelkoni ja kehotti menemään lääkäriin. Aika löytyi kirjaimellisesti heti ja juoksin autoon. Pian olinkin jo lääkärin puheilla. Täällä GPn (eli oman lääkärin) vastaanotolle pääsee yleensä todella nopeasti. Jättävät aina vapaita aikoja, joten odotella ei juurikaan tarvitse. 

Ruusuhan se siellä kyljessä oli aloittanut kukintansa, vahvisti lääkäri. Lääkitys kuulemma tehoaa, jos se aloitetaan kolmen päivän sisällä ihottuman ilmestymisestä. Sitten vielä reilusti särkylääkkettä ja paljon lepoa. Kävin vielä seuraavana aamuna verikokeissa ja juttelin lisää lääkärin kanssa. Kyllä, viime vuosi oli stressaava ja kyllä olen väsynyt. On ollut huolia ja murheita, äkkilähtöjä Suomeen, kaksi leikkausta ja niistä toipumiset.  Sitten heittäydyin liian innolla rakennuspuuhiin. On uniapneaa ja töissäkin käyn. Tajusin, että nyt tuli stoppi ja noita ilmoitti, että pysähdy. Lääkäri sanoi, että lepäät viikon kotona, niin että kroppa saa levätä ja parantua, eikä ruusu siitä pahene. 

Ruusu on, kiitos ajoissa alotetun lääkityksen, aisoissa. Särkylääkkeet pitävät kivun loitolla ja minä olen levännyt. Kalenterista tyhjensin kaikki menot. Olisi ollut kaikenlaista kivaa tiedossa, mutta ei auta. Torstain ja perjantain välisen yön käyn kuitenkin nukkumassa sairaalassa. Siellä tutkitaan taas untani ja sitä, että toimivatko minulle tehdyt kiskot, joita pidän öisin suussani. 

Olen seurannut talviolympialaisia. Tai paremminkin vain luistelua. BBC kyllä näyttää kisoja, mutta keskittyy kelkkailuun, lumilautailuun ja lasketteluun. Curlinkin näyttää olevan siellä suosiossa. Minä kun en pidä kelkkailua enkä curlingia edes urheiluna...

Täytyy myöntää, että vähän tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olen töistä pois. Sitten ajattelin järkevästi, että ruusuhan saattaisi pahimmassa tapauksessa oireilla kuukausi kaupalla ja olla välillä niin kipeä, että en pääsisi töhin. Parempi siis olla nyt kotona ja hoitaa itsensä kuntoon. Sitten taas jaksaa töissäkin puurtaa.



Prinsessa Ruusu linnassaan, linnassaan, linnassaan.
Prinsessa Ruusu linnassaan, linnassaan.

On pahan noidan pauloissa, pauloissa, pauloissa.
On pahan noidan pauloissa, pauloissa.

Nyt linnan muurit kohoaa, kohoaa, kohoaa.
Nyt linnan muurit kohoaa, kohoaa.

Vuos' sadan nukkuu Ruusunen, Ruusunen, Ruusunen.
Vuos' sadan nukkuu Ruusunen, Ruusunen.

Vaan prinssi uljas avun tuo, avun tuo, avun tuo.
Vaan prinssi uiljas avun tuo, avun tuo.

Hän rientää kauniin Ruusun luo, Ruusun luo, Ruusun luo. 
Hän rientään kauniin Ruusun luo, Ruusun luo.

Herää jo Ruusu kaunoinen, kaunoinen, kaunoinen,
Herää jo Ruusu kaunoinen, kaunoinen.

Nyt tanssikaamme laulellen, laulellen, laulellen.
Nyt tanssikaamme laulellen, laulellen.












sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Kupariaikaan

Yksi paheistani on sisustuslehtien ostaminen ja tietysti siis niiden lukeminen. Digiversioiden lukeminen tabletilla ei ole ollenkaan yhtä nautinnollista kuin normaalin lehden. Silloin kun mieheni vielä kävi säännöllisesti naapurisaarella, tein aina lehtitilauksen. Se alkoi vuosia sitten siitä, kun sain häneltä tekstiviestin, että oli lentokentällä ja odotteli koneen lähtöä. Oli kuulemma tylsää. Minä siihen, että käyppäs ostamassa, aikasi kuluksi, vaimollesi pari lehteä. Siitä lähtien tein aina lehtitilauksen ja aika usein sainkin haluamani lehdet luettavikseni.

Samat lehdet ovat myynnissä täälläkin, mutta kaksinkertaiseen hintaan. Se ärsyttää. Ongelma on, että kuin sisustuslehtiä lukee, saa aina uusia ideoita ja oma koti alkaa näyttää jotenkin tylsältä. Pidän muuten englntilaisista sisustuslehdistä, koska niitä on hyvä valikoima, laidasta laitaan. Yläluokkaiselle seurapiirirouvalle löytyy omat lehtensä ja meille taviksille omansa.

Suomalainen lehtivalikoima on onneksi parantunut vuosien kuluessa. Enää ei tarjolla ole sitä samaa avotakkaa. Valitettavasi vieläkin Suomessa ihailtu tyyli on mielestäni jotenkin tylsä ja mielikuvitekseton. On se mustavaloinen matto, ne valkoiset keittiöntuolit, se kynttiläviritys ja ne julisteet hyllyn päällä. Kaikki on kallista ja designiä, mutta sitä samaa. Onhan se helppoa sutia kaikki seinät valkoiseksi ja ostaa tietyt huonekalut ja muut lisukkeet. Ei mitään omien käsien tuotoksia, kierrätettyä tai perittyä. Sisustamisesta ei minusta voi oikeastaan silloin edes puhua. Vai mitä mieltä olette? 

Niin, nyt on kupari muodissa ja ajattelin hypätä ajanhermolle minäkin, mutta saaramaisesti tietysti. Vaihdoin eteiseen uuden kellon, koska entisestä en koskaan oikein oppinut tykkäämään. Tänne lähelle avattiin puolisen vuotta sitten englantilainen sisustusliiken nimeltään Range. Siellä on vaikka mitä, ja mikä parasta järkevään hintaan. Eli jos haluaa jotain uutta kotiin, mutta ei ole valmis maksamaan maltaita, kannattaa pistäytä. Siis jos asustaa näillä saarilla. Kello löytyi siis sieltä. 

Kynttiläjalka puolestaan oli ennen musta. Ostin rautakaupasta spraymaalia ja simsalabim siitä tuli kuparinhohtoinen. Hyasintti suuressa viinilasissa ei tuoksunut jouluna, mutta ilahduttaa meitä nyt helmikuussa. Täällä muuten on juuri nyt kaupoissa myynnissä hyasinttikimppuja!

Meidän kylällä on kiva hyväntekeväisyyskirppari, jossa tavara vaihtuu nopeasti ja sieltä olen tehnyt vaikka mitä löytöjä. Täällä kirppareiden hinnat ovat Suomen hintoja alhaisemmat. Viimeksi siellä käydessäni oli kaikki lasit ja kupit tarjouksessa 0.50 c kipale. Näin joukossa kaksi kaunista viinilasia ja ostin ne eurolla. Hyllyltä löysin myös kuvan kannun, ja se lähti mukaani kahdella eurolla. 

Kassalla täti pakkasi ostokseni Brown Thomasin paperikassiin. BT on irlantilainen luksustavaratalo, joten minua hymyilytti, kun kävelin kasseineni kadulla, kuin mikäkin hieno rouva. 

Olemme siis siirtyneet kupariaikaan!










tiistai 13. helmikuuta 2018

Jatkuu seuraavassa numerossa...

Sellaista seuraavassa numerossa jatkumista on ollut tämä espanjan opiskeluni. Syksyllä kävin pari kertaa tunneilla, mutta sitten tuli vanhempainiltaa, flunssaa ja matkaa, joten opiskelut tyssäsivät siihen. Eikä muutenkaan innostanut, sillä en jotenkin sopeutunut uuteen ryhmään ollenkaan. Ensinnäkin siellä oli mies, joka oli jatkuvasti äänessä, tai kuten täällä sanonta kuuluu, soitti omaa trupettiaan. Toinen mies puolestaan mumisi niin epäselvästi ja hijaa. En ymmärtänyt mitä hän sanoi englanniksi, saati sitten espanjaksi. Lopuksi minun pääni sekoitti italialainen tyttö, joka puolestaan sekoitti kaksi kieltä niin perustellisesti, että luulin olevani italian tunneilla. Into loppui parin tunnin jälkeen. Kun vielä oli noita poissaoloja, niin lopetin tunnit kesken. 

Tuntui myös, että en kehity ollenkaan. Sanat eivät jääneet päähän, ei sitten millään. Iltaisin en viitsinyt enää kaivaa kirjoja esille. Se siitä opiskelusta, päätin minä. Harrastuksitahan pitää nauttia, eikä kärsiä!

Netflixin espanjalaista Gran Hotel-sarjaa on kiittäminen siitä, että kiinnostus taas heräsi. Huomasin, että sittenkin jotain on jäänyt harvaan päähäni. Sanoja sieltä toisia täältä. Joskus jopa ymmärsin koko lauseen, lukematta tekstitystä. Sopivasti kansalaisopistojen tunteja mainostettiin juuri silloin ja kävin ilmoittautumassa taas kurssille. Koulu on lähellä, joka on suuri plussa, eikä tarvitse siis lähteä kaupungille. Opettaja on tällä kertaa senor Felix. Oikein innostava ja eläväinen opettaja. Ryhmässä on pari kokoajanäänessäolevaa, mutta onneksi Felix katkaisi ne puhetulvat ja antaa muillekkin mahdollisuuden sanoa jotain. 

Niin innostunut olen, että usein iltaisin kaivan esiin kielioppikirjan ja kertaan verbien taivutusta ja kertaan sanoja. Gran Hotellia on jäljellä vielä monta monituista jaksoa, joten siinä tulee kuunneltua kieltä pakostakin. Vanha harrastus on herätetty henkiin, ja tästä on taas hyvä jatkaa. Joskus tauko on paikallaan! 






perjantai 9. helmikuuta 2018

Lunta tulvillaan....

Aamulla piti hieroa silmiä monta kertaa. Sitten pyyhin vielä nenäliinalla silmälasitkin puhtaiksi. Uskottava se oli; aamuyön tunteina oli satanut lunta. Autoraukka oli kokonaan lumenpeitossa. Huokasin syvään ja muistelin mielessäni muutaman talven takaisia pääkallokelejä. 

Valitsin vaatekaapista säähän sopivat kengät, sillä en halunnut heittää kuperkeikkaa pihassa. Pikkukengillä ei tänään lähdetäisi töihin. Piha oli liukas ja jalkakäytävä vieläkin liukkaampi. Pelkäsin, että mitenkähän pääsen kesärenkailla meidän asuntoalueelta turvallisesti päätielle. Nimittäin, jos tielle kääntyessä auto ei tottele on edessä korkea kivimuuri, ja aika suurella todennäköisyydellä sairaalan ensiapu!

Pelkäsin suotta, sillä tiet olivat sulat, ja ajomatka koulun kautta töihin sujui ihan hyvin. Matkalla ihailin lumisia peltoja ja talojen kattoja. Tuli sellainen olo, että olin ihan väärässä maassa. 

Lumi suli pois yhtä nopeasti, kun oli satanutkin ja maa paalasi normaaliin päiväjärjestykseen.  Hyvä niin, sillä en tarvise elämääni mitään ylimääräistä jännitystä. 

Ensi viikolla täällä ovat koulut kiinni. Onneksi ei enää tarvitse miettiä näitä lastenhoitoasioita. Eiköhän tuo Junori 17 v pärjää ihan hyvin yksinkin, kissa seuranaan, kotona!






torstai 8. helmikuuta 2018

Kuka tilaa ja kuka maksaa - Irlantilaisessa Pubissa

Älkää nyt vaan siellä ajatelko, että se täti meitä taas opettaa... Se ei ole tämän postauksen tarkoitus, vaan paremminkin valottaa vähän paikallista tapakulttuuria. Nimittän joskus kannattaa uudessa maassa kuunnella meitä vanhoja ja viisaita, täällä pitkään asuneita. (Fiksuina lukijoina ymmärrätte varmasti, että kyseessä on vitsi. En ole viisas, enkä kyllä suostu olemaan vanhakaan, mutta 15 vuotta Irlantia on opettanut yhtä sun toista.)

Kuten kaikki tiedätte pubit ja Irlanti ovat jonkinsorttisessa symbioosissa keskenään. Irlantilaiset sopivat treffit mielummin pubiin kuin kotiinsa. Siksipä pubeja kutsutaankin olohuoneiden jatkoiksi. Se, että keskellä viikkoa tavataan ystävä pubissa ei tarkoita sitä, että sieltä horjutaan pois, vähän ennen sulkemista.

Oikein perinteisissä paikallispubeissa istuu baarijakkaralla Paddy ja täyttää keskittyneen näköisenä ristikkoa, sekä siemaisee välillä tuopistaan tumma Guinnessia. Vähän etäämmällä istuu kaksi rouvaa, joista toinen juo kahvia ja toinen on tilannut pienen pullon viiniä. Pubiin tullaan yksin tai yhdessä. Baarimikko ja pubin omistaja eli landlord or landlady tai publican tuntevat vaikiasiakkaansa hyvin. Paddy juo aina tuopin Guinnessia ja on tarkka siitä, että sen on annettu "laskeutua" rauhassa. Kun taas Mickey on nykyisin tuoremehulinjalla jne.

Niin, kutsu on käynyt kaveriporukalla paikalliseen pubiin. On sovittu, että tavataan siellä kello 20.30, tai niillä main. Tuo niillä main on se tärkein pointti, kun puhutaan kellon ajoista. Kukaan ei saavu paikalle tasan kello 20.30. Suomalainen on tietysti siellä jo 20.15 ja katselee ympärilleen, eikä näe ketään tuttuja. Vilkuilee kelloaan ja kännykkäänsä ja miettii, että tajusiko paikan ja ajan ehkä sittenkin väärin. Ei kannata panikoida, kyllä ne sieltä tulevat, mutta viiveellä. Ja niinhän siinä tietysi käy. Pitää siis olla varautunut odottamaan, jos on ajoissa tai ajallaan paikalla. Niillä main nimittäin tarkoittaa ehkä yhdeksää tai kymmentä. 

Koska täsmällisyys on itselläni verenperintönä saatu, en pääse siitä eroon. Ennen kännyköitä laitoin laukkuuni lehden tai kirjan, jota sitten lueskelin odotellessani. Nainen voi ihan hyvin istua pubissa yksin, siemailla juomaansa (teetäkin saa) ja lukea kirjaansa. Kun tuttuja alkaa sitten vähitellen paikalle valumaan on kierrosten vuoro. Joku porukasta sanoo, että minä tilaan nämä juomat. Hän kysyy kaikilta mitä kukakin haluaa, menee baaritiskille tilaa juomat ja myös maksaa ne. Kun lasit alkavat olla tyhiä, huikkaa joku toinen, että nyt on minun vuoroni jne. Porukassa mukana oleminen tarkoittaa sitä, että jokainen tarjoaa vuorollaan kierroksen. Ja vaikka itse jätät kierroksia väliin, tarjoat kuitenkin kaikille juotavaa. Vain moukka tai kitupiikki livistää paikalta, kun tulee oma vuoro tarjota tai alkaa laskemaan, että minä maksan vain sinun ja sinun juomasi, koska sinun kierroksella en tilannut mitään. 

Jos kyseessä on isompi porukka, ja paikalle on saavuttu eri aikoina, voidaan sopia niin, että te kolme tilaatte keskenään ja nuo mattimyöhäiset keskenään. Mitä sitten tilataan? No, ei ainakaan sitä paikan kalleinta viskiä tai konjakkia, silloin kun joku muu maksaa. Entäs jos on autolla liikkeellä tai ei halua mitään alkoholipitoista? Senkin on ihan ok. Siksihän on limsaa tai vesipulloja tarjolla. Pubiin voi aina mennä, mutta jotain pitää kuitenkin tilata. Vaikka sitten sitä kuplavettä. Eihän kukaan mene ravintolaankaan vaan istumaan.

Irlantilaiset eivät laske rahjojaan, vaan ovat hyvin reiluja. He odottavat sitä myös sinulta. Jos käyt hakemassa vain itsellesi juotavaa, etkä kysy muilta, saattaa kutsu lähteä ulos jäädä viimeiseksi. Kitupiikit ja moukat muistetaan ja heistä myös puhutaan. Aika noloa on, jos porukasta jonkun pitää muistuttaa, että kuules nyt Saara, nyt on sinun vuorosi.

Jos taas olen kyseessä on ryhmä suomalaisia, saatamme ihan hyvin sopia, että jokainen hoitaa ja maksaa omat tilauksensa. Autoilija tilaa vesipullonsa, viinin ystävä pienen pullon viiniä jne. Asia on sillä selvä, eikä siitä tarvitse sen kummemmin keskustella.  Täällä moinen käytös pidetään tietysti outona, mutta menee ulkomaalaisuuden pikkiin. 

Kun taas olemme ulkona tuttavapariskunnan kanssa, käy juomat hakemassa meidän vuorolla se, jolla sattuu olemaan rahaa mukanaan. Kortit eivät usein käy, joten taskussa pitää olla euroja. 

Vinkkinä siis, että tyhjätaskuna ei paikalle kannata saapua. Kierroksen voi jättää ihan hyvin väliin tai pyytää vain vettä. Reippasti vaan tassu ylös tarjoamaan. Joskus se kavereiden saaminen voi olla näin pienestä asiasta kiinni. Reilu kaveri tuo Suomen Matti, miettivät mielessään paikalliset ja pyytävät Matin mukaan jatkossakin. Kun taas Maija, joka tilasi aina sitä kalleinta juomaa ja häipyi paikalta, kun tuli oma vuoro, saa istua iltansa yksin kotona. 

Näin se täällä menee! 






tiistai 6. helmikuuta 2018

Vihdoinkin vapaa-aikaa

Pistin tuulemaan ja lauantaina meillä kävi siivooja. Olin niiiiin iloinen, että ei iltapäivällä tarvinnutkaan alkaa imuroimaan ja jynssäämään lattioita - kotonakin. Aamupäivällä nimittäin raahasimme roskia autoon ja sitten kaatopaikalle. Siinä hötäkässä sain vielä irtiotetusta kaapinovesta päähänikin. Tuli kunnon kuhmu, jota jomottaa edelleen.

Tein itseni kanssa diilin, sillä minähän tavallaan ostin kaksi tuntia vapaata aikaa. Halusin käyttää ne tunnit johonkin josta nautin. Vedin siis jalkaani taas ne työfarkut ja aloin maalaamaan kahta keittiön tuolia. Niistä kuvia myöhemmin... Tuolien maalaaminen kotona, äänikirjaa kuunnellen, on siis minulle nautinto. Tiedän, ei mitään järkeä, mutta näin vain on.

Sitten sunnuntai-aamu koitti, eikä tarvinnutkaan lähteä unihekkaa silmissa, aamulla aikaisin raksalle. Pitkästä aikaan pistin kameran taskuun, ajoin kaupungille puistoon ja kävin pitkällä kävelylenkillä. Ei kiirettä mihinkään ja aurinkokin paistoi, vaikka ilmassa olikin vielä helmikuun kylmyyttä. Miten suuri nautinto ihan tavallinen lenkkikin voi olla!

Iso urakka on vetänyt pinnan välillä kierälle, väsymys on vaivannut ja vuorokaudessa ei ole ollut tarpeeksi tunteja. Nyt alkaa kuitenkin helpottamaan, ja voi jo puhaltaa. En pelkää ruummillista työtä, mutta kyllä se voimille käy. Ja se, että töissäkin on käytävä. 

En muuten yhtään ihmettele, että omakotitaloa rakentaessa tulee pariskunnille ero. Varsinkin, jos yritetään tehdä mahdollisimman paljon itse. Me otamme välillä kunnolla yhteen, mutta sitten taas puhalletaan yhteen hiileen. Sen kyllä sanon, että välillä olisin voinut napauttaa miestä ja etenkin poikaa vasaralla päähän, mutta sain hillittyä itseni.  Olisihan se ollut surullista luettavaa, että äiti ja vaimo riehui vasaran kanssa raksalla!